My story, my life

Siinä puolen vuoden camppaamisen jälkeen olin pudottanut jo lähemmäs -20kg, jotenkin alkoi tuntua, että muut huomaavat mutta minä en huomaa. Alkoi vaivata miksi minä ite en näe muutosta itsessäni. Peilistä katsoo edelleen se lihava, surullinen, masentunut minä? Puoliso tsemppasi minua kovasti ja yritti myös lohduttaa kyllä sinäkin sen muutoksen vielä huomaat. Varasin kuitenkin ohjaajalleni mielenterveystoimistoon ajan. Pääsinkin juttelemaan ohjaajalleni, joka valoi minuun uskoa ja sanoi: sinun muutosprosessi on ollut niin hurjaa, että pääsi ei ole pysynyt tahdissa mukana, että pää tulee hieman jälkijjunassa. Joka kuullosti joltain osin hieman huvittavalta, mutta järkevältä. Silloin aloimme myös puolison kanssa puhua lapsista, me kun halusimme lisää lapsia, mutta en minä ennen voinut koska olin niin suuri. Otin sitten kuitenkin selvää lapsettomuusklinikalle pääsyn kriteereistä, sillä ensimmäinen lapsemme on syntynyt inseminaatiolla, joten oli selvää, että toinenkin tulee mahdollisesti samallalailla. Kun selvisi, että tutkimuksiin edellytettiin 40 tai alle bmi:tä melkein muserruin sillä oma bmi oli reippaasti yli 40, se antoi kuitenkin lisää ja lisää motivaatio siihen, että nyt pudotan painoa kunnolla ja lisäksi tuli myös liikunta. Aloin tekemään kävelylenkkejä, poljin kuntopyörää kotona, tein kahvakuula harjoituksia ja lisäksi tuli kuntosali. Nautin siitä, siitä tuli osa minun elämää vaikka vihasinkin ennen liikuntaa yli kaiken. Nyt kun on menossa 10kk campbridge ohjelmalla on pudotettuja kiloja ropissut pois jo -33kg, joka on minulle aivan uskomaton saavutus ja nyt bmi:ni on jo alle 37. olen niin sanoin kuvaamattoman onnellinen siitä, että olen saavuttanut jotain näin uskomatonta joka alkuun tuntui mahdottomalta. Valmentaja otatti viime käynnillä tavoitekuvat jotka lähetti minulle myöhemmin sähköpostiin, kun näin ne kuvat mitä on nyt ja oli silloin alkuun, minä purskahdin itkuun. Se oli jotakin niin uskomatonta, nähdä minusta itsestä kaksi kuvaa vierekkäin jotka ovat kuin yö ja päivä. Koin niin valtavan tunnemyrkyn sinä päivänä, että ihmettelen sitä vielä tänäkin päivänä. Toisessa kuvassa niin surullinen ja onneton ihminen ja toisessa nauravan ja elämää rakastavan ihmisen. En aluksi osannut käsittää sitä että siinä on sama ihminen vain paino on eriluokkaa. Olenkin ottanut sen aloituskuvan itselleni motivaattoriksi, että tuohon samaan en enää ikinä halua palata. Valmentaja teki minusta myös onnistujatarinan campbridgen virallisille nettisivuille josta voi käydä lyhyesti lukemassa minun tarinaani olen siinä -29,2kg kevyempi. Asetimme kuitenkin valemntajan kanssa tavoitteen, että pudotamme vielä toiset 30kg mutta 10kg jaksoissa, sillä eihän sitä tiedä jos tässä välissä tapahtuisi jotain niin ihanaa kun saisi toisen lapsen. Se on yksi minun suurimmista unelmistani. Minä entinen pullukka, uskallan nyt jopa unelmoida kun tiedän, että jos jonkin haaveen eteen tekee hurjasti töitä sen voi myös saavuttaa. Minun masennukseni kulkee edelleen mukanani mutta on lääkkeiden avulla pysynyt takaalalla, eikä enää masennus vie minua vaan minä vien masennusta. Olenkin aika ajoin pohtinut itsekseni, mikä laukaisi masennuksen ja tulin siihen tulokseen, että silloin oli vain niin paljon kuormittavia tekijöitä ja paino oli korkea, että eipä se paljon muuta tarvinnutkaan laukaistakseen masennuksen. Kun teimme valmentajan kanssa sitä onnistujatarinaa, muutama kohta oikein iskostuivat minun pääkoppaan. Kun kysyttiin miten elämäsi on toisenlaista nyt laihdutuksen jälkeen? Ja tapahtuiko laihdutuksen aikana jotakin, mitä et osannut odottaa? No todellakin tapahtui! Ensiksi, jaksan paremmin, mieleni on kirkkaampi, olen saanut rohkeutta kokeilla uusia asioita ja ruokavalio on muuttunut terveellisemmäksi ja monipuolisemmaksi. Vastaus toiseen kysymykseen: huomattava muutos itsessä fyysisesti että psyykkisesti, oman muutoksen sisäistäminen, se vasta onkin ollut hankalaa. Voin kuitenkin sanoa, saaneeni uuden elämän.

tässä ylemmässä kuvassa painoa lähtenyt -10,3kg

tässä sitä on pudonnut jo -20,8kg

Ennen laihduttamista olin suurikokoinen, painoin 138kg vaikka olen 167,5cm pitkä. Yritin useaan otteeseen pudottaa painoa ominkeinoin, kävin myös ravitsemusterapeutilla, mutta sen avustuksella sain ehkä 1-2kg pois painosta joka tuli myöhemmin aina takaisin. Olin usein surullinen, ja en viihtynyt yhtään julkisissa tilaisuuksissa tai muutenkaan en nauttinut huomiosta. Halusin olla ns. huomaamaton, ettei kukaan huomaisi minua. Se masensi ja söin usein myös suruun. Saimme ensimmäisen lapsemme Marraskuussa 2011 ja olin siitä onnellinen, että sain olla ÄITI.

Olin kuitenkin lihava äiti, surullinen omaan kehooni ja ulkonäkööni. Lapsen saaminen antoi hieman lisää potkua alkaa ajatella painonpudotusta, kävin salillakin ja yritin syödä paremmin. Mutta olin myös malttamaton kaikki piti saada heti, enkä jaksanut tai edes halunnut odotella tuloksia. Ja niinhän siinä kävi, että metsään meni ja pahasti. Vauvaaika oli helppoa, ja nautin siitä todella paljon, kun lapsemme kasvoi, aloin kokea huonoa omaa tuntoa kun en pystynyt enkä jaksanut leikkiä ja puuhastella niinkuin olisin halunnut. Se aiheutti lisää omaa sisäistä tuskaa, en kuitenkaan koskaan puhunut olostani edes miehelleni, joka kuitenkin aavisteli jonkin olevan vialla. Hermostuin jos asiasta minulta kysyttiin.

2016 sairastuin masennukseen, joka johti siihen, että meneitin mielenkiinnon kaikkeen. En jaksanut pitää yhteyttä ystäviini, enkä perheeseeni. Joka tietenkin alkoi heitäkin huolestuttaa, itse en aluksi kertonut kenellekkään sairastuneeni masennukseen, edes miehelleni kertominen oli minulle kova paikka. Ajattelin hänen ajattelevan, että olen epäonnistuja. Jossakin vaiheessa kuitenkin kerroin miehelleni tilanteestani ja siitä lähtien hän on ollut minun tukena myös vaikempina aikoina. Siksi rakastan häntä todella paljon, myös poikani on minulle kaikki kaikessa, enkä voisi kuvitella elämää ilman häntä. Päästyäni masennukseni kanssa hoitoon, mielenterveystoimistoon koin sen aluksi vaikeana ja ehkä jopa häpeällisenä, mutta sain kuitenkin apua olooni. Olen nyt 2016 vuodesta saakka kärsinyt masennuksesta välillä lievempänä välillä vaikeampana. Mukaan tulivat myös uniongelmat, en pystynyt nukkumaan. Siitä alkoi oravanpyörä josta oli todella vaikea päästä eroon. Aikaa kului ja aloin tuntea, että poljen jotenkin paikallaan. Mikään ei kiinnostanut, mistään ei tahtonut saada kiinni, tuntui kuin päivät vain matelivat ohi ja minä niiden mukana. Yhden ystävän luona kävin melkein joka päivä, ja hän tiesi minun tilanteeni. Tuntui, että hänelle voi kertoa mitä vain. Vuosi alkoi lähestyä joulua, yleensä aina odotin innolla ja rakastin joulun tunnelmaa. Sitä tunnetta ei tullut, vaikka kuinka väkisin yritin sitä itselleni saada viritettyä. Ei tullut ei! No, se joulu meni kuin sumussa vaeltaen. Vuosi vaihtui 2017 masennus seurasi tiukasti mukana, olin kuitenkin edelleen lihava, ruma, epäonnistuja omasta mielestä.

tässä kuvassa olen aloittamassa diettimatkaa, kokonaispaino 138,4kg